Talvi on tulossa ja se tarkoittaa useille lapsiperheille kasvavia menoja. Lapsi tarvitsee kenties isommat toppavaatteet ja isommat talvikengät. Mikäli lapsi on koulussa, hän voi tarvita isommat luistimet, isommat monot tai kenties jopa uudet sukset. Entäpä, jos vanhemmilla ei ole varaa moisiin hankintoihin? Silloin lapsi tunkee itsensä pieneksi jääneeseen talvihaalariin. Ikävää on, jos paljaaksi jää kymmenen senttiä ranteista ja saman verran lahkeista. Silloin voi pakkanen puraista. Tarpeeksi sisukas lapsi kävelee pienillä kengillä valittamatta. Lapsi ei voi osallistua koulun liikuntatunneille, jos sopivia urheiluvälineitä ei ole. On hankalaa hiihtää ilman suksia tai mennä uimaan uimahallissa ilman uimapukua. Tästä ei ole pitkä matka siihen, kun koulukaverit aloittavat nälvimisen ja koulukiusaus alkaa. Kuinka pitkältä mahtaakaan tuntua koulumatka, jos tietää, että on ikävä päivä tiedossa?
Vanha sanonta on, että vanhempiaan ei voi valita. Koska et voi valita niitä tähtiä, joiden alle synnyt, et myöskään voi valita köyhyyttä, tai kauniimmin sanottuna vähävaraisuutta. Lapsi on aina viaton perheen taloudelliseen tilanteeseen. Aina siihen eivät voi vaikuttaa vanhemmatkaan. Meistä kukaan ei voi mitään sairastumiselleen tai kuolemalle. Toisinaan myös konkurssi tai avioero ovat asioita, joita kukaan ei ole suunnitellut omaan tulevaisuuteensa. Tulipalo, vesivahinko tai jokin muu ikävä onnettomuus voi sotkea perheen elämää vuosiksi eteenpäin. Kaiken sen keskellä kuitenkin varttuu lapsi.
Nykyajan perheiden vähävaraisuus ei ole sitä, että harmittaa, kun ei päästä kerran vuodessa ulkomaille. Se tarkoittaa sitä, että ei ole varaa ostaa lapselle uimalippua huvipuiston pääsylipusta puhumattakaan. Vähävaraisuus ei ole sitä, että harmittaa, kun ei voi ostaa palvikinkkua. Se tarkoittaa sitä, että tänään ei ole varaa edes kaurahiutaleisiin, mutta ehkä ensi viikolla on, kun tuet tulevat. Onneksi meillä on ilmainen kouluruokailu. Kysykääpä luokanopettajilta, kuinka moni lapsi ahmii maanantaina koulussa ruokansa Ruokaa ei ole jätetty ostamatta sen takia, että vanhemmat eivät jaksa mennä kauppaan, vaan sen takia, että rahaa ei yksikertaisesti ole pakollisten laskujen maksamisen jälkeen.
Kaikki ylläkirjoittamani koskee koko Suomea. Se ei käsittele vain pääkaupunkiseutua, vaan tämä on totuus ja arki myös Etelä-Pohjanmaan alueella. Olen ollut yli vuoden mukana Seinäjoen Hope Yhdessä & Yhteisesti –yhdistyksen toiminnassa. Yhdistys tukee vähävaraisia lapsiperheitä koko E-P:n alueella. Emme jaa rahaa, vaan konkreettista apua, tavaraa ja tarvikkeita. Toimimme vapaaehtoisvoimin. Toimintamme rahallinen osuus koostuu lahjoituksista. Haimme Seinäjoen kaupungilta toiminta-avustusta, jota emme saaneet. En halua moittia heitä, jotka ovat rahallista apua kaupungilta saaneet, mutta ihmettelen, miksi toimintaamme ei tuettu? Hyvinkin pienellä summalla verrattuna niihin satoihin tuhansiin, joita kaupunki jakoi, me olisimme saaneet ostettua isot kasat tarvikkeita, jotka ovat huonommin kierrätettäviä, kuten esim. hammasharjoja, alusvaatteita tai sukkia. Rohkenen väittää, että olemme vapaaehtoistyöllämme säästäneet paljon kaupungin sosiaalitoimen varoja jakamalla perheille apua käytettyjen tavaroiden muodossa.
Vähävaraisuus kiristää perheen elämää ja se kiristää myös vanhempien parisuhdetta. Vanhempien arjessa jaksaminen heijastuu välittömästi perheen arkeen. Seinäjoellakin lastensuojeluilmoitukset ovat kasvussa (Ilkka 5.11.2012). Vähävaraiset perheet tarvitsevat apua ja tukea. Toivon, että voimme Hope-työllämme tuoda edes vähän toivoa perheiden elämään.
Kirjoittaja on Hope ry Seinäjoen aktiivi Pirita Nurmi Lapualta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti